Hevoseton mies

 

Anttoni heräsi, kun katolta putoava lumi putosi maahan makuukamarin ikkunan alla. Hän katsoi kelloa: vasta puoli viisi, eikö tämä yö jo lopu, että voisi alkaa jouluaaton askareisiin? Pekka-hevonenkin jo kuului kolistelevan tallissa, mitähän se siellä nyt näin varhaisella melskaa.

 

Mitäpä tässä enää makaamaan, voihan sitä jo nousta kahvinkeittoon, Anttoni päätti. Hiljaa hän meni tuvan puolelle, laittoi aamukahvin porisemaan ja takkaan valkean. Tyyne oli leiponut illalla joululimppua, josta hän leikkasi paksun siivun ja laittoi reilusti voita päälle. Anttoni ryysti kahvin leivän kera, veti porstuasta palttoon päälleen ja lähti ulos kohti tallia.

 

Tallin oven edessä oli yllättävän paljon lunta, vaikka oli lauha keli. Viime viikolla satanut lumi oli melkein sulanut ja piha oli osittain kaljamalla. Ovi oli turvonnut kosteudesta ja Anttonin piti sitä pari kertaa nykäistä kunnolla, että se aukeni. Pekka katseli häntä korvat pystyssä karsinastaan ja hörähti hieman yllättyneenä varhaisesta vierailusta. Keväällä Anttonin oli pitänyt tehdä sille oikein karsina, kun vanha poika ei enää oikein päässyt pilttuussa ylös. Nytkin oli mahtanut nukkua seisaaltaan koko yön, mutta olipa ainakin pojalla tilaa voimistella.

 

Hän ihmetteli, mikseivät naapurin pikkutytöt siitä uudesta talosta ole käyneet harjaamassa pitkään aikaan. Ennen ne kävivät liiankin kanssa; kerran meinasi Pekka jo hermostua siihen ainaiseen rapsutteluun ja näykkäisi sitä toista tyttöä. Pitääpä nyt pyytää tyttöjä käymään, että Pekan talvikarva pysyy hyvänä. Joku joulupaketti pitää varmaan tytöille antaa, vähän niin kuin Pekalta lahjaksi. Vaikka suklaarasiat tai Tyynen kutomat sukat, Anttoni mietti.

 

Anttoni heitti pikkutukon heinää Pekalle harjaamisen ajaksi. Hän otti vanhan suan ikkunalaudalta ja harjasi enimmät takut pitkästä talvikarvasta ja suoristeli koukkuisin sormin pitkää harjaa. Ei takkuista hevosta voi viedä kosteaan talvikeliin päiväksi, eihän sitä turkkia saa koko talvena selväksi.

”No seisohan hiljaa, äläpä kaiva siinä”, Anttoni sanoi Pekalle.

Pekalla oli komea pitkä työhevosen selkä, vantterat jalat ja se oli leveä edestä. Tavallisen ruskea hevonen tuo muuten oli, mutta vaaleassa harjassa ja hännässä oli hienosti hopeisia jouhia. Turpa oli vaalea, vaikkei siinä mitään pilkkua ollutkaan, ja vanhemmiten siihen oli ilmestynyt harmaita karvoja.

 

Ei Pekalle enää tänä talvena laitettu kenkiä, kun ei mitään työajoakaan ole. Hyvinpä tuo vanha hevonen pysyi pystyssä liukkaalla pihamaalla, kun Anttoni talutti sitä hakaan. Kyllähän Pekka tietenkin tiesi, ettei sitä auta kiirehtiä, kun keli on tällainen. Varsana sitä piti joskus taluttaa oikein suitsien kanssa ja siltikin mies sai kyytiä. Jos työajoa oli ollut tarpeeksi, niin Pekka oli ollut mukava käsitellä. Vanhemmiten se alkoi kiirehtiä kotiinpäin, että sen pidättelemisessä oli kokeneellakin hevosmiehellä tekemistä. Anttoni muisti, kun kerran Pekan ryntäilyn takia kuorma kaatui mutkassa ja siinä olleet perunalaatikot sisältöineen levisivät pitkin ojanpientaretta. Häntä ei ollut niinkään harmittanut perunoiden kerääminen, vaan ne komeat länget, jotka olivat rikkoontuneet siinä rytäkässä.

 

Pekka olisi pysynyt pihassa aitojakin: piikkilangat olivat jo painuneet ja tolpat miten sattuu vinksallaan. Pitääpä sitten ensi keväänä korjata, että on piha siistimmän näköinen, kun aita on suorassa, Anttoni päätti. Lumiseen hakaan päästyään Pekka käännähti takaisin portille ja jäi toljottamaan siihen.

”Jaa, joo lisää heinää sulle.”

Latoon vievä polku oli peittynyt lumeen ja Anttonia hengästytti paksussa lumessa tarpominen. Hän otti sylillisen heinää ja samoihin jalanjälkiin harppoen vei aamuheinät Pekan eteen, joka edelleen odotti portilla.

”Ollapa hyvä”, hän sanoi Pekalle.

 

Hevonen vain tuijotti Anttonia liikkumatta eikä alkanut syömään. Taskustaan Anttoni heitti leivänkannikan heinäkasan päälle, mutta eipä kelvannut sekään hevoselle. Tyytyväisen näköisenä Pekka killitti Anttonia silmiin ja katseli ympärilleen, välillä hengähteli syvään. Talolle lähtiessään Anttoni vielä kääntyi katsomaan hevosta, joka tummana hahmona seisoi hangessa, harja loistaen vaaleana laikkuna. Häntä hieman huvittikin tuo vanhan hevosen uljas asento, mitähän se nyt tuolla poseeraa.

 

Tuvan ovenkahvaan tarttuessaan hän muisti jotain. Niinhän sen asian laita taitaakin olla, Anttoni sanoi itselleen. Eihän minulla sitä hevosta enää olekaan. Hän sihrusti silmiään aamuhämärässä etsien Pekan tuttua hahmoa ja näki vain omat jälkensä pihassa. Heinäkasa oli koskemattomalla hangella hevoshaassa.

Onpa kummallinen aattoaamu, Anttoni tuumi.

 

*Hevoseton mies*; Seija Salomäki 2005