Rasvaa pyllyyn ja ruutuun

 

Kaunis kisa-aamu koittaa; eilisillan talkoiden jäykistämät ja treeneissä itsensä ruvelle ratsastaneet kisaajat kömpivät ylös vuoteistaan. Herätyskello on jäljessä, joten meikkauksen, helmikorvakorut ja aamupalan voi unohtaa. Mikäli kisaaja on alaikäinen, hän voi haukkua tästä äitinsä. Mikäli kisaaja on itse äiti, tilanne on hieman hankala, sillä ei todellakaan ole aikaa soittaa ja haukkua mummia. Eikä täysikäisiä sukulaisia haukukaan kukaan järkevä aikuisratsastaja, sillä aina on tarvetta lapsenvahdille. Rutinoituneet kisaajat heittelevät Siwan muovipussiin sitä sun tätä ja lainaavat puuttuvat tarvikkeet kisapaikalta. Noviisikisaajat saavat päivän ensimmäisen hermokohtauksen jo tässä vaiheessa.

 

Kisa-aamuiksi kannattaa suunnitella kisastressiä helpottava aikataulu, joka perustuu lähtölistan aikatauluihin ja ennen starttia tehtäviin töihin. Sen jälkeen varaudutaan useampaan aikataulumuutokseen, jotka ensin antavat lisäaikaa, kunnes jotain odottamatonta sattuu ja tämä lisäaika riistetään kisaajalta julmasti pois. Odottamattomia tapahtumia ovat mm. jälki-ilmoittautuneiden katoaminen ja poisjääneiden ilmaantuminen, perinteinen alueluvan tai varusteen katoaminen, aina yllättävä likainen hevonen, (epä)toivottu kisajärjestäjien sisäinen kämmäys, väärän ohjelman opetteleminen ja kisahoitajan oksennustauti (nykyään on niin vaikea saada kunnon henkilökuntaa).

 

Ratsastus on upea laji, koska kaikenikäiset voivat harrastaa sitä yhdessä ja kokea mahtavaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta sukupolvien eroista huolimatta. Kokeneet harrastajat kannustavat ja ohjaavat nuorempiaan, jakavat satavuotista tietouttaan sitä janoavalle nuorisolle.  Mutta kun kisatilanne on päällä, niin kyllä lähtölistaa lukiessaan senioriratsastajaakin ilahduttaa samaan luokkaan ilmoittautunut tärisevä junioriparkojen joukko, jotka voi päihittää ilman verenvuodatusta.

 

Tarkkasilmäinen katsoja saattaa huomata useita erilaisia verryttelytyylejä, jotka eivät ole aina suhteessa menestykseen eikä päinvastoin, sillä ratsastus on täysin epäreilu urheilulaji. Heikko suoritushan johtuu aina huonosta verkasta, sillä kotityöt on tehnyt jokainen.

Veivaustyyli: verkataan ainakin kaksi tuntia laadusta viis. Tässä tyylissä on myös monta alalajia, mm. nypläys, törkkäys, runttaus, ota seis ja täysillä eteen.

Seliseli –tyyli: seisoskellaan tientukkona verkassa ja kerrotaan jo valmiiksi kaikenmaailman selityksiä, miksi suoritus tulee epäonnistumaan.

Monesko on menossa -tyyli: hitsin kiireessä ei verkata juuri lainkaan, kun on sattunut odottamaton tapahtuma. Haukutaan äiti toiseen kertaan.

Kiitti sulle hei -tyyli:  verkataan valmentajan kanssa opettelemalla uusia asioita pari minuuttia ennen suoritusta ja riitaannutaan loppuiäksi.

Professional-tyyli: kevennellään tyylikkäästi ympäri verkka-aluetta, mennään ruutuun ja voitetaan koko rupusakki - ainakin henkisesti.

 

Seuraavana ratsastaa…”. Sanat, jotka seisauttavat veren ja jäykistävät jalat. Ratsastus on ainoa laji sukeltamisen lisäksi, jossa urheilija pystyy olemaan hengittämättä useamman minuutin ajan. Tällä hetkellä mielessä on valmentajan sanat: ”Ratsasta sisään mentaliteetilla, että nyt te näette sellaista ratsastusta, että ette ole koskaan nähneet!”. Kuinka ironista..

 

Mutta tärkeintä ei ole kaikille voitto, vaan opettavainen kisakokemus tai joillekin kaksoisvoitto.

 

Kotikisojen jälkeen on aina mukavaa jäädä keräämään esteitä, kakkoja, kukkia, roskia, aitoja, naruja ja muita kamppeita kasaan ja jutustella muiden yhtä nälkäisten talkoolaisten kanssa (viimeiset talkoomakkarat on annettava kisapaikalle pakotetuille talkoolaisten lapsille). Kotona kuitenkin odottaa lämmin perheen vastaanotto, siivottu koti ja herkullinen ruoka. Mutta se todellinen fyysinen ja pelottava kisapäiväkoettelemus on vielä edessä: suihkuun ja pyllyn kirveleviin hiertymiin on laitettava sitä treeniviikolla ostettua apteekin rasvaa .. Aaargh.